torstai 12. syyskuuta 2013

Itsenäistymistä ja kasvukipuja

Yksi parhaista asioista omistaa viisi vuotias lapsi, on passuuttaaminen. Käytän Ipanaa säälimättä hyväkseni
toimittamaan pikku askareita. "Hae, kiltti kulta äidille lasi vettä", "Toisitko äidille pari topsipuikkoa, oletpa reipas", "Tuotko äidille jooko nenäliinoja kun äiti on vähän pipi, hyvä ja kuumemittarin kanski". Ja Ipanahan tuo ja tekee. Nyt seuraa vaativa vaihe, mitä tehdä tukkosena sohvalla, kun Ipana on nukkumassa ja nenäliinapaketti keittiön pöydällä. EEEEII! Olen huomannut myös, että jos Ipana on viikonloppua viettämässä vaikka mummulassa ja puhelimeni soi keittiössä, odotan vähän aikaa ja totean, että eikä, onse vaan ihan itse lähettävä hakemaan, koska sihteeri on lomalla. Ipana niin auliisti hakee puhelimen, vastaa siihen ja vielä viihdyttääkin langan toisessa päässä olijaa, jos minä en juuri pääsekään puhelimeen. Kerran Ipana sanoi minulle, että etkö voi hakea itse, kun pyysin taas jotakin, mutta kuittasin sen tyylikkäästi sanomalla, että tottakai VOISIN hakea itse, muttakun sä oot siinä niin hyvä (Kjäh, kjäh!). Ajattelen, ettei ole paha jos otan kaiken hyödyn irti Ipanan palveluhalukkuudesta, koska se tuskin kestänee kauan. Muutenkin Ipana haluaa kovasti auttaa ruuanlaitossa ja kotitöissä, mutta oman kaaoksen huoneen siivoomii tökkii. Jännä juttu.

Rakastan hellyydenosoituksia
Ääh, se on noustava niitä nessuja hakemaan..

Ipana on nyt "helpossa vaiheessa". Leikkii ruualla syö itse, pukee itse, osaa kertoa jos haluaa jotain, kävelee (ainakin useimmiten)itse ja on muutenkin omatoiminen. On jopa ollut ulkona kavereiden kanssa ilman äitiä. Tämä jälkimmäisin oli tälle äidille yksi kipukynnyksistä. Miten luottaa, että se pärjää? Ettei satu mitään?
Onhan siellä muita lapsia ja ihan kuin siinä 10min. (mikä on aika ovikellojen rimputusten välissä, äiti on pissahätä, äiti mä toin kukan, äiti se kaveri sano että mä höpötän, äiti eiksniin että meillä....) aikana kerkeisi jotain sattua tutulla pihalla, tuttujen kavereitten kanssa ja näköetäisyydellä. Mutta kun...
Nyt jo vähän olen karaistunut tässä asiassa. Ipana on ainokaiseni, joten ehkä suojeluviettini käy ylikierroksilla. Nyt jo maalaan kauhukuvia koulumatkasta, vaikkei Ipana ole edes vielä eskarissa. Mutta kun Ipana on niin ennakkoluuloton ja rohkea, eikä pelkää vieraita. Mutta kun.
Kyllähän mekin hengissä selvittiin ja minä parhaimmillani menin kouluun bussilla, ratikalla ja vielä puoli kilometriä kävellen siihen päälle, mutta kun Ipana on niin avoin vaikutuksille. Mutta kun.
Lapseen pitäisi luottaa ja aionkin turvata ja pistää luottoni siihen, että kun muutkaan ei mee, niin ei Ipana yksin.



Kouluunlähtö tulee olemaan kaiken kaikkiaan vaikea paikka, mitä jos Ipana ei selviäkään siellä raadollisessa maailmassa? Tiedänhän minä, että Ipana on perinyt vahvan luonteensa minulta, on äärettömän sosiaalinen ja pärjää missä vaan, MUTTA KUN...
Koen helpommaksi siirtää kouluunlähtöstressiä ajankohtaan sopivammaksi ja keskittyä siihen, etten enää nukkuisi Ipanan vieressä. Nytkin se onnellisena tuhisee sängyssä. Yksin. Ei se mua sinne tarvi. Mutta minä tarvin Ipanaa. Hitsin läheisyys- ja haliriippuvuus! Mä en vaan osaa nukkua yksin.
Joskus Ipana kyselee, tulenko hänen viereensä ja vastaan, että tulen kun hän on nukahtanut.
Vaikka nautin Ipanan omatoimisuudesta ja itsenäistymisestä, niin välillä mietin, olenko vielä tarpeellinen? Minä haluan halia, minä haluan olla se maailman paras ihmii ja kökkö sentään minä haluan nukkua Ipana kainalossa.
Ugh, olen puhunut!
Jos katsotaan tätä nukkumisasiaakin sitten kun se koulu alkaa. Siirretään kaikki sinne. Siihen on aikaa. (Oliski!)
Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, otettu webbikameralla

2 kommenttia:

Kiva kun kävit, rustaa jotaki!