Minulla on mielestäni selkärankaa. Suomalaista sisua you know. Olen kuitenkin viime aikoina ollut väsynyt. Tosi väsynyt. Monena iltana silmät on lupsunu kiinni jo illasta ja aamulla ei meinaa päästä millään ylös. Viime yö meni valvomiseks. Tänää oli määrä lähteä Poriin ajamaan ja aikataulu oli
8.30 Ipanan piikki
9.00 lähtö padasjoelle
10.00 Kynsihuollossa
13.00 lähtö Poriin
17.00 perillä Porissa
Noh nää mun aikataulut ja lähdöt tiedetään. Mulla oli kyllä hyvin aikaa valmistautua, mutta kaikki jäi viime tippaan niinko aina ennenkin. Nukuin yöllä vajaa neljä tuntia. Pakkasin, siivosin, pesin pyykkiä, siivosin, viikkasin vaatteita, siivosin ja pakkasin vähän lisää. Sitä normaalia lähdön tunnelmaa. Ipanan piikki myöhästyi aamulla, koska en ollut muistanut viedä lääkkeitä (yllätys(kö?)) ja piti kurvata apteekin kautta. Sitten vielä takas kotio ja hip hei, olin aikataulusta sellaiset kolme ja puoli tuntia myöhässä, kun pääsin lähtee ajaa padikselle puoli kaksi. Taistelin väsymystä vastaan pitkällä suoralla ja pääsin onnellisesti perille. Kynsiä laitettaessa teki mieli torkkua ja se olisi onnistunutkin, jos ei olisi tarvinnut olla koko ajan työntämässä käpäliä uuniin. Olisin skipannut koko huollon, jos vain olisin saanut jonkun Porissa tekemään ne kynnet. Kun kynnet olivat valmiit, näytti kello jo viittä, joten lähdin pikaisesti matkaan. Käännyin kaksneloselta pikkutielle kohti Tamperetta hieman ennen Kuhmoista ja tunsin kuinka väsymys alkoi taas hiipiä. Vähän aikaa ajettuani, väsymys alkoi ottaa vallan, joten katsoin parhaaksi pysähtyä ensimmäiselle bussipysäkille ja torkahdin. Nukuin n. 11 minuuttia (koiranunta) ja havahduin kun rekka ajoi ohi, Se auttoi. Hetken. Lähdin jatkamaan matkaa. Kun olin ajanut vähän aikaa, tunsin kuinka väsymys koputteli taas ovella ja rupesin tekemään kanavasurffausta radiosta, mutta mitään mieleistä ei tuntunut löytyvän. Hieroin myös niskoja, että veri alkaisi kiertää. Se auttoi. Hetken. Hetken päästä tunsin taas kuinka väsymys alkoi ottaa valtaansa ja avasin ikkunan ja poltin sähköröökiä. Sekin auttoi, hetken. Olin ajanut pikkutietä jo hyvän matkaa ja olin jo aika lähellä kakstoistatietä, kun väsymys alkoi toden teolla painaa ja aloin olla jo paniikissa, joten tein sen ainoan asian, jonka enää keksin. Pysähdyin middle of nowhere k-kaupan pihaan ja menin sisälle kauppaan. Ostin vissyn, sytkärin ja kyllä, tupakka-askin. "Pistä jotain punasta tupakkaa, ihan sama mitä, vaikka smarttia" Myyjä katsoi minua kysyvästi ja selitin, että olen ollut puolitoista vuotta ilman, mutta nyt se on loppu. Myyjä kysyi vain yksioikoisesti, että kannattaako? Ja minä vastasin, että väsyttää niin pirusti ja pieni laps kyydissä. Ja sitte mä poltin sen tupakan. Vaikutus oli juuri niinkuin kuvittelinkin, veri alkoi kiertää, tuli vähän huono olo ja piristyi kummasti. Mä jaksoin sitte ajaa loppuun asti. Radiostakin kuului loppumatkasta ihan ok:ta musiikkia. Mä tiedän, että fiksuinta olis heittää nyt noi pois, mutta mä en tee niin. Tietoinen valinta. Taistelu tupakan himoa vastaan vielä jatkuu. Kannustakaa tai syyllistäkää, mutta mä tein niinkuin parhaaksi näin.
Ja näin päättyy tarina siitä, kun selkärankani napsahti poikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, rustaa jotaki!