Varmaan olen jo useaan otteeseen hehkuttanut vauvakuumettani ystävän raskauden vuoksi. Eilen entinen työkaverini soitti ja sanoi tarvitsevansa vauvanhoitoapua ja otin hänen kaksikuisen tyttönsä hoitoon. Vähän pelotti. Osaankohan enää hoitaa niin pientä vauvaa? Jostain ne äidinvaistot kuitenkin kaivautuivat ja tunnistin itkutkin ihan hyvin. Kaikenkaikkiaan tyytyväinen vauva nukkui hyvin ja söi hyvin ja yösyötötkään eivät tuntuneet pahalta. Ihan voittajafiilis! Jos selviän muitten vauvojen hoidosta, miksen siis selviäisi omastani. Palautan vauvelin puolen päivän aikaan kotiin. Ihana oli hoitaa pienokaista ja vauva-ajat Ipanan kanssa palasivat mieleen. Ipana päätti illalla ottaa mustasukkaisuuslinjan, mutta kun sanoin, että hänen pitää isona tyttönä auttaa minua, etten selviä ilman hänen apuaan, oli hän kuin paraskin isosisko ja auttoi joka käänteessä. Meni niin reippaasti nukkumaankin ja huuteli sängystä vielä, että jos tarvitsen mun apua, niin huuda sitten minua. Ja aamulla kävin herättelemässä Ipanaa, hän ensitöikseen kysyi, että missä vauva on. Sanoin että nukkuu, nyt äkiä suihkuun kun keritään vielä. Minusta tulisi loistava kahden lapsen äiti ja Ipanasta maailman paras isosisko. Nyt vain se pikku käytännön juttu, että mistä mies, jonka kanssa sitten vauvaperhettä perustamaan?
Lisäys: Selvisin sinappiyllätyksestäkin, vaikka meillä oli sopimus, että ne säästetään äitille....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, rustaa jotaki!