Kummitusjuttu

Halloween on täällä taas ja vaikkei sitä varsinaisesti Suomessa juhlitakkaan, niin voisin sen kunniaksi jakaa oman kummitusstoorini. Minä en usko varsinaisesti kummituksiin, sillä uskon Jumalaan, mutta sillä kertaa meinaan nous kaikki karvat pystyyn ja varmaan osa tukkaakin.

Ipana oli ihan pieni, ehkä kuukauden ikäinen ja istuimme kaverini kanssa katsomassa illalla puolenyön aikaan elokuvaa ja keittelemässä pulloja. Minulla oli useampi pullo Ipanalle ja keitin ne aina illan päätteeksi. Osa oli kiehumassa, osa paperin päällä ja osa odotti väärinpäin tiskipöydällä pataan pääsyä. En nyt muista elokuvan nimeä, tai edes mitä katsoimme. Hieroin kaverini hartioita, hän istui jalkojeni välissä kun äkkiä hyppäsin pystyyn ja huudahdin: "Näitsä ton?!". Ei ollu nähny. Näin miten pullo oli liikkunut pöydällä itsestään ainakin kahdenkymmenen sentin verran, "Toi pullo liikkui just itsestään" minä sopersin kauhun ja itkun sekaisin tuntein. Mentiin tiskipöydän viereen ja tuijotettiin pulloja, kun pari niistä alkoi yhtäkkiä täristä. Kädet vapisten ojensin kättä vapisevaa pulloa kohti, jolloin se liikahti sentin mun kättä kohti ja oltiin molemmat saada paskahalvaus. "Sano, pliis, että säkin näit ton?" Katseltiin toisiamme pelokkaina. En muista tarkalleen loppuko se pullojen keitto sitten siihen, mutta sinä yönä nukuttiin meinaan valot päällä. Pari päivää myöhemmin yritin Iskälle todistaa kummitusten olemassa olon näyttää, mitä oli tapahtunut ja toistin olosuhteet; sama aika, kiehuva vesi ja pullot märällä tiskipöydällä nurinperin, jos se olis ollu sittenkin jotain, että lämpö + vesi on yhtäkuin ihan mitä vaan, mutta ne pullot ei liikahtanukkaan.
Eikä koskaan sen jälkeen..

Vinkki

Sähköt on poikki.

Kannattaa maksaa sähkölasku ajallaan nimimerkillä kuudelta tulee jo pimeää.

Vauvahuuruissa

Mulla oli synttärit tiistaina, eli 22 pv. Aamulla heräsin sohvalta puol kasi painajaiseen. Eli päivä alko lupaavasti. Soitin ystävälleni, josta olen ehkä maininnutkin. Hänen laskettuaikansa oli 19 pv ja soitin kertoakseni painajaisestani ja vastaukseksi sain vaan itkua. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, koska supistukset tulleet kuuden minuutin välein kahdestatoista asti. Käskin mennä sairaalaan, muttei halunnut, ennenkuin supistukset kolmen minuutin välein. Vaadin häntä soittamaan sinne ja lopulta hän suostui. Sairaalasta käskettiin hänet sinne (Yllätys pyllätys) ja hän menikin ja sitten sieltä ei kuulunutkaan enää mitään. Puoli kuudelta tuli soitto, että prinsessa syntyi 14.35. Itse olen syntynyt 16.04, joten pienokainen jäi vajaa puolitoista tuntia jälkeen. Ihana synttärilahja! Synnytys oli onneksi mennyt hyvin ja lapsi oli kaikin puolin terve. Ystäväni lähetti kuvan pienokaisesta. No itkuhan siitä tuli. He pääsivätkin jo eilen pois sairaalasta ja eihän tää malttanu pysyä poissa. Ensipupun ja 56 senttisen (kissa)yökkärin kera varustautuneena heti kynsihuollosta päästyäni pinkaisin sykyttämään pienokaista. Luulin, että vauvakuumeni helpottaisi lapsen synnyttyä, mutta päinvastoin! En olisi millään malttanut erottaa tassujani pikkuisesta. Hän oli niin kaunis ja hyvän tuulinen. Nälkäkiukkukinain v oli pieni piippaus. Ihan siinä sydän suli. Hän ei vielä tuoksunut vauvalle, joten päädyin nuuskuttelemaan äitiä, joka sen sijaan tuoksui vauvalle. Vauvelia sykyttäen ja äitiä nuuskuttaen siinä menikin koko ilta. Vauveli oli niin kaunis kun hymyili leveästi nukkuessaan. Teki mieli ottaa mukaan sieltä ja kun lähdön aika tuli ja vauva oli luovutettava vanhemmillee, itku tuli taasen. Pää täynnä vauvahuuruja ajelin kotio ja ajattelin joskus vielä... mullakin on toinen pieni ihme ♥ ♥ ♥

Muuten juuri kun kirjoitin tätä, niin omasta pikku ihmeestäni tuli taasen harvahammas taivaanlammas :)

Kyllä, sydämeni suli..

Mitäs tänään syötäisiin

On ainekirjoitushaaste nro.3 aika. Liina antoi syksyn alussa ainekirjoitushaasteen, johon bloggaajat osallistuvat ja heidän joukostaan arvotaan joku, joka sitten keksii uuden aiheen. Arpaonni suosi tällä kertaa Tuulia, jonka tämänkertainen tehtävänanto on Mitäs tänään syötäisiin?. Ohjeistus oli miettiä ruuanlaittoa eri kanteilta ja miettiä mitä se itselle merkitsee ja/tai kirjoittaa ruuasta yleensäkin tai jakaa vaikka resepti.


Täältä voi lukea aiemmat aineeni Mikä minusta tulee isona ja Mikä meitä yhdistää.

Mitäs tänään syötäisiin?

 No tänään syödään jauhelihaa ja makaronia.
Pidän hyvästä ruuasta ja osaan (nykyään) laittaakin ainakin muutamia ja sellaista keskiskertaisen hyvää kotiruokaa, mutta ruuanlaitto ei kyllä ole minun juttuni. Leivonta on.
 Meillä äiti oli aina töissä, joten opin mikron käytön varsin varhain. Tuntuu, että aikaisemmin mikroruuatkin oli maistuvampia, nyt ne vain säilyy pitempään. Ammattikoulussa opin tekemään jokaisen itseään kunnioittavan opiskelijan suosimaa ruokaa, eli nuudeleita ja tonnikalaa. Näistä ensimmäistä en ollut varmaan edes koskaan maistanut aikaisemmin. Sillä elettiinkin seuraavat neljä vuotta. Ensimmäisen kerran elämässäni olen perunoita keittänyt omalle lapselleni soseeksi, kun Ipana oli kolme kuinen.. Myös ensimmäinen kalan valmistus oli haaste, kun Ipanalla puhkesi reuma ja kalapuikot ei kuulemma enää riitä omega 3 lähteeksi. Sienikastikekin oli uusi kokemus ja nyt en muuta söisikään, jos sieniä vaan riittäisi.
 Parhaita ruokiani ovat ehkä lidlin season vihannekset ja kanan grillikoivesta nyhdetyt palat wokattuna ja vähän öljyä ja sweet chili kastiketta ja curryssä keitettyä nuudelia ja loppuun rikotaan päälle yksi muna ja paistetaan sotkua niin ai nami! Toinen mikä on itseni mielestä herkkua, on perunamuusi ja vuohenjuusto-herne-maissi-paprika-lihamureke ja joku ihana kastike. Omnomnom.
 Ipanan herkkuihin ei kumpikaan kuulu. Vaikka hän enemmän ja vähemmän mielekkäästi pöperöitäni sisällensä ahtaa jälkiruualla lahjoen tai sen puutteella uhaten. Hän mielummin pitäytyy nakkispagetissa ja niissä kalapuikoissa. Myös makaronilaatikko houkuttaa. Molemmat pidämme kyllä keitoista. Nopea tehdä, aina hyvää ja riittoisaa, koska niinkuin kerroin, ruuanlaitto ei ole se minun juttu, joten teen ruuan yleensä kahdelle isoimpaan kattilaan ja makaronilaatikon isoimpaan vuokaan ja sitten sitä syödään seuravat kolme päivää.
 Koska mikään kaikki ei aina mene kuin strömsöössä, niin ei myöskään aina ruuanlaitto. Pidän kovasti valkosipulista, enkä myöskään säästele sitä ruuissani. Olin saanut ystävältäni taannoin pakastepussillisen valkosipulijauhetta ja lisäsin sitä tietysti joka ruokaan. Kerran oikeen lorahti makaronilaatikkoon, mutta se ei oikein maistunut siinä. Syy selvisikin paljon myöhemmin.
 Käytettyäni valkosipulijauhetta ja monia kuukausia, päätin päivänä yhtenä tehdessäni kanan grillikoipia, ripotella sitä niiden päälle ennen uuniin laittoa. Otin jauhetta kädelleni ja koostumus alkoi heti epäilyttää. Pikainen makutesti osoitti jo kytevät epäilykseni todeksi: Korppujauhoa. Muistiini palautuikin, että valkosipulijauheet oli käytetty ajat sitten ja olin lihamureketta varten lainannut samanlaiseen pakaste pussiin korppujauhoa, samaiselta ystävältä. Mainitsinko jo, että ruuanlaitto ei ole niitä vahvimpia puoliani...

 Leipominen sen sijaan on kivaa, tuotokset vain tosin harvoin uppoaa. Minä en varsinaisesti ole makean ystävä (paitsi ilmeisesti hammaslääkärissä). Yleensä tuotokseni ovat kyllä syömiskelvollisia, jopa hyviäkin, mutta en jaksa syödä paria palaa enempää, ja ei Ipanallekaan voi määräänsä enempää syöttää, joten kutsun aina jonkun kylään ja jos jotain jää, annan heille kotiin viemisiksi. Jos kukaan ei suostu, pääse tai ehdi tulemaan, menen minä tuotosteni kanssa sitten kylään ja pakkosyötän siellä kaikille.
 Aina on hyvä syy leipoa. Ipanan syntsillä  vaan tuntuu, että haukkaan aina liian ison palan, kun aina on kokeiltava jotain uutta ja koska yksin teen, menee siinä aikaa. Yleensä kahvipöydässä komeilee jonkinlainen kakku tai kakskin, jotain suolaista ja keksejä etc.
 Tein Ipanan syntsille kaksi vuotta sitten maitosuklaajuustokakun, joka oli pahaa, mutta vieraat olivat toista mieltä. Tein samana vuonna valkosuklaajuustokakun Ipanan serkun synttäreille, joka oli pahaa, mutta kaikki muut tykkäs. Tein viime vuonna tummasuklaajuustokakun Ipanan syntsille ja se oli pahaa, mutta vieraat tykkäsivät. Eikö kellään ole makuaistia? Noh tänä vuonna sitten päätinkin repäistä ja kun liityin koristeeliset kakut-lehden tilaajaksi, niin uuden arsenaalin ja ohjeiden voimin päätin repäistä ja vetäsin kolmensuklaanjuustohellokittykakun ja väsäsin piparit kuorrutteineen itse. Tai siis keksit. Aloitin sitte illalla ysin aikaa väsää niitä ko siihen piti mennä tunti ja tunti, mutta eihän se tietenkään menny niinkö strömsöössä niinkuin ei mikään mun elämässä ja tilanne oli se että aamulla seiskalta olin pursottanu vimoset piparit. Että sillee. Mutta kolmensuklaanjuustohellokittykakku oli syntisen hyvää ja sormet syyhyten oon oottanu tilaisuutta tehdä sitä uudestaan.

Tilaisin kaikkiruokaisen miehen ruuanlaittotaidoilla. Mukaan kiitos!

Uintia ja ragee

Jooh, meillä oli tosiaan se tyttöjen viikonloppu ja päätettiin sitte lauantaina, että mennään ystäväni, Ipanan ja anopin tyttären kanssa uimaan. Kokeiltiin ensin vakio uimahallia ja sinne ei sitten päässytkään, kun siellä oli jotku uimakisat. No, ei hätä ole tämän näköinen, onhan lahdessa kolme uimahallia. Parkkipaikat olivat täynnä, joten parkkeerasin koulun eteen invapaikalle, because I can. Mentiin uimaan ja siellä oli oikeen mukavaa. Ystävä huudatti mut hyppäämään kolmesta metristä, mikä oli vähemmän mukavaa, mutta oli kertakaikkiaan ihana reissu ja höyrysauna avas sen verran kaikkia röörejä, että tolkuton yskiminenkin loppu. Kommunikoitiin miesten puolen kanssa sen verran, että vastattiin koputuksiin.
Tuli sitte aika kiire lähtö, kun oltiin lievästi sanottuna myöhässä aikataulusta (Yllätyskö?). Pakattii pennut autoon ja just kun laitoin peräkonttiin vimoset tavarat, perään kurvaa toinen auto invakyltein ja ulos astuu vanhemman puoleinen mies keppien kanssa. Avasin juuri kuskin puoleista ovea kun tää huutaa et: "Onks teil oikeus pysäköidä siihen". Minä tunnen adrealiinin nousevan aika hujakasti ja nappaan etuikkunalta invakyltin ja näytän sitä ja kysyn et: "No eiks tää oikeuta siihen?!". No, jättikö hän sen siihen? Ei, vaan lisäs vettä myllyyn ja kysyi et: "Niin mut onko toi sulle sun käyttöön merkitty?" Just sellassella äänensävyllä, et mulla keitti yli ihan totallisesti ja huusin takasin et: "Ei vittu ku ton lapsen mikä tuol autos istuu, sen kuvahan siinä on!" Se veti jo senki ukon hiljaseks ja tokas "Aijaa, ok" Ja lähti könkkää keppiensä kanssa. Miten se voi tulla tollee toiselle ihmiselle sanoo? Joo, näkihän se, ettei mussa mitään "vikaa" ole, mutta siinä vaiheessa olis jo pitäny mennä itteensä kun näytin sitä kylttiä. Eihän se olis voinu tietää vaikka Ipana olis ollu kokonaan jalaton. Luojan kiitos, ei ole, mutta Ipana on sairastanu reumaa nyt kaks vuotta ja jos me tänä kesänä ollaan se kyltti saatu ihan lääkärin todistuksella ja poliisin myöntämänä, niin eiköhän se helv... kökkö oo aiheesta saatu. Kyllä mä olen mielestäni niin monet kerrat käytännössä katsoen jalatonta (Kortisonihoitojen jälkeen kun ei saa vrk kävellä) pentua kantanu ja niin monet sairaalan parkkipaikat maksanu, että kun se ukko selviäis niiden keppien kanssa ees tunnista, mitä mä oon ton lapsen eteen tehny, niin pitäs varmaan mölyt mahassaan. Joo, ei voinu tietää, mut jos ei tiiä, niin on ehkä parempi pitää mölyt mahassaan. Asiaton ei saa olla ja muistutan että Ipanalla on vaan reuma, sillä ukolla vois olla yks jalka vähemmän millä könkätä, jos tilanne olisi pahempi.
                                                           

Siinä se komeilee. 
.
kaikenlaisten tärkeilijöiden  nähtävissä. Ipana pystyy kyllä kävelemään, mutta jos tavallisilla parkkiksilla ei ole tilaa, niin kyllä se on reumalapsen nivelille kova juttu parin tunnin uinnin jälkeen kävellä vielä parin korttelin päähän.
Niin ois kai tämän ukon mielestä pitäny tehdä.

Ylireagoinko? Mielestäni en.

Viininmaistajaisia

Olen jo varmasti maininnut, että minä en juo viiniä. Se ei vaan oo mun juttu. Varsinkaan punaviiniä *brrr*. En kai vaan oo tarpeeks aikuinen pitääkseni viinin sensuellista mausta, kun ei se aku ankkakaan oo vielä vaihtunu etlariin. Noh, tänään on tiedossa tyttöjen ilta. Hillitysti kynsilakkaa, karkkia, sipsiä, glögiä, ruokasalaattia, pelejä ja.... *huh* viiniä. Kävin hakee itselleni kuoharin kun se kyllä menee alas, jos ei hyvin, niin huonosti. Sanoin Alkon myyjällekkin, että jos ostin väärää merkkiä, niin irvistellään sitten vähän enemmän. Luonnehtisin varsinkin punaviiniä seuraavasti. Valdemar, jota vedettiin erittäin alaikäisenä ja joka oli halpaa (parikyt markkaa pullo), ei meinnyt ikinä alas. Pullon pohjaa ei siis koskaan nähty, koska se maistui suoraan sanottuna hikisukan ja veren risteytykseltä. Maku on erittäin elävästi muistissa (joskin mitään muuta siellä ei tunnu olevan). Mitä muihin punaviineihin tulee, sillä olenhan minä niitä maistanutkin, niin niissä on sentään makuvivahteitä, kuten pähkinä tai joku muu mihin sillä hikisukalla on kulloinkin astuttu. Noh, tänään aion harpata jälleen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja maistaa punaviiniä miettien kenen varpaan välistä tämäkin on puristettu maistaakseni karmean jonkun ihanan helmeilevän aromin vain todetakseni, ettei tämä ole mun juttu. Joskus mäkin (Ehkä?!) kasvan kunnon kansalaiseksi aikuiseksi, mut se päivä ei oo vielä tänää-ä-ä-ään...

Muuten Ipanan musiikkiterapiassa kävi niin, että kun olin menossa sinne ja jälleen kerran koputtelin oveen, että eikös se aika ollut 15.20 niin sain kuulla, että se on juu 16.15. Alan olee sitä mieltä, että vika on joko mun kuulossa, tai ymmärryksessä, tai ehkä molemmissa.

Lisäys: Tällä kertaa mukana oli enemmän hikisukkaa kun verta. Maku oli hyvin viipyvä, haju varsin vatsaa vääntävä voimakas ja sivumaku jäi erottumatta, eli varpaanväliröhnät loisti poissaolollaan. Harmi.

Taas ei menny niinko elokuvis..

Ai miten niin ollaan oltu paljon keskussairaalassa?

Pohjustus: Meillä oli tänään aika päksiin jalkahoitajalle. Tai siis Ipanalla oli. Tai siis aineki mä luulin niin.
Lastenpolin (joka on ulkooven vasemmalla puolella ja käynnit yleensä siellä) sijasta mentiinkin aulan läpi toiselle puolelle ja siitä hissillä vitoseen ja sit hetki pyörittiin kunnes löydettiin aikuisreumapuolen ovi. Oltiin siellä tavanomaisesti kolme minuuttia myöhässä ja luettiin tovi aku ankkaa ja juttelin meidän reumahoitajan kanssa, joka sattu kans oleen siellä. Luettuani jo toisen aku ankan rupesin ihmettelemään, että mikä meininki, ko mekin oltiin alunperin myöhässä. Kysyin reumahoitajalta, että mitäs nyt kun meil oli aika kahdeltatoista ja kello on kakskytäviittä yli. Hän neuvoi koputtamaan jalkahoitajan ovelle ja tein näin (tai siis painoin summeria). Hän tulikin avaamaan ja sanoin "moikka, meil piti olla aika tänää kaheltatoista". "Ei pitänyt". "Kyllä piti". "Ei pitäny". "Joo-o, kato vaikka niistä tiedoista". Ja sitte katteltiin tietoja ja ei tosiaan pitäny. Meillä oli aika vasta perjantaina klo 12.00. No mä jäin aika sanattomaks siinä vaiheessa ja lääkäri sit kyseli että tullaanko pitkältä ja minä sopersin, että kaupungin toiselta puolelta ja vakuuttelin, että kyllä voidaan tulla perjantainakin uudestaan. No lääkäri sano, että voihan hän nyt sentään katsoa niitä jalkoja, kun me kerran ollaan jo siellä. Kutsuin Ipanan ja syylät sai raspilla kyytiä. Kun Ipana oli valmis, hän sanoi menevänsä leikkipaikalle ja minä sitten ok ja päästin sen ovesta ja jäin vielä kuuntelemaan jatko-ohjeita ja vastaanottamaan seuraavaa aikaa lääkäriltä. Kun tulin ulos huoneesta muutamaa minuuttia myöhemmin, ei Ipanaa missään. Kävelin käytävän päästä päähän ja kurkkaisn mahdollisista piilopaikoista. Ei jälkeäkään. Kysyin oven ulkopuolella istuvalta mieheltä ja aulassa seisovalta äiti-ihmiseltä ja kumpikaan ei ollut nähnyt pinkkiasuista tyttöä. Lähdin kohti osaston ulko-ovea ja epäilyksistäni tuli totta kun huomasin niiden avautuvan liikkeestä. Voi paska kökkö! Menin kansliaan sanomaan, että nyt on laps kadonnu ja koputin reumahoitajamme ovelle ja sanoin, että nyt hukkasin Ipanan. Mietittiin onko se mennyt portaita vai hissillä ja sanoin, että luultavasti hissillä, muttei Ipana tiedä mitä kerrosta painaa ja ei tiedä onko lähteny ylös vai alas. Reumahoitaja käski mun mennä kattoo kahviosta ja hän soittaa lastenpolille. Sanoin, että sinne se Ipana luultavasti pyrkii kun muistelin, että Ipana mainitsi leikkipaikalle menosta. (Siellä on semmoinen iso iso leikkipaikka missä voi touhuilla vaikka ja mitä ja Ipana aina leikkii siellä. Oletin tottakai, että Ipana tarkoitti sen osaston leikkipaikkaa missä oltiin, kunnes huomasin Ipanaa etsiessäni, ettei siellä ole edes mitään leikkipaikkaa) ja lähdin hissillä alas. Ei näkynyt kahviossa, joten kädet täristen lähdin kohti lastenreumapolia. Siellä Ipana leikki onnessaan ja hoitaja puhui meidän reumahoitajan kanssa juuri puhelimessa. Tässä tulee kysymys, ai miten niin ollaan oltu aika paljon päksissä, kun mun 5-vuotias osaa oma toimisesti mennä koko sairaalan läpi vieraalta osastolta viis kerrosta alas hissillä omalle polille leikkimään? Kehuen neuvokkuudesta ja toruen karkaamisesta vein Ipanan vielä ylös näytille ja lähdettiin kotiin. Hän kerto et oli kyllä sanonu menevänsä leikkipaikalle ja hän vaa paino hississä ykköstä.
Äiti on hämmästyny. Ja helpottunu.

                                        (Tässä olis nyt kuva Ipanasta leikkimässä siellä lastenpolilla, jos järkytyksen ja                                                                                    helpotuksen sekaisilta tunteiltani oisin semmosen älynny ottaa)

Aurinko kun päätti retken...

Ipana ei aina ole aivan kun muut lapset, eikä sille aina kelpaakaan ihan mitä tahansa. Meillä on lähes aina samat iltarutiinit. Muumit tai joku muu lyhyt elokuva tai jotain muuta kivaa, hampaiden pesu, iltasatu ja laulu, sitten hyvät yöt ja suukot, halit etc. Silloin kun Ipana oli pieni, tein hänelle oman laulun, mutta yleisimmät mitä meillä lauletaan ennen nukkumaan menoa on Varpunen jouluaamuna,Yksinäisen keijun tarina, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Jumalan kämmenellä ja Päivänsäde ja menninkäinen. Myös muita joskus vaaditaan, mutta nämä on ne yleisimmät. No päivänä yhtenä Ipana ilmoitti, että hän haluaa kuulla Päivänsäteen ja menninkäisen englanniksi. Ei auttanu äidin sitte ko kieli keskellä suuta käydä kääntämään ja lauloin vähän sinne päin englanniksi ja Ipana oli oikein tyytyväinen. Sitten rupesinkin miettimään miltä se oikeasti kuulostaisi englanniksi ja rupesin inspiraation iskiessä käännöstöihin. Siitä tuli aika hyvä (Oma kehu haisee hyh hyh).
Eka säkeistö valmistui tuosta vaan, toinen vaati hieman vaivaa ja vikaan säkeistöön en ole aivan täysin tyytyväinen vieläkään, mutta parin viikon jälkeen olin valmis ja kun kysyin Ipanalta, että haluuko hän kuulla kun äiti on häntä varten nyt sitten kirjoittanut sen englanniksi, niin hän vastasi "Eiii, en mä sitä jaksa nyt kuunnella. Laula suomeks vaan". Kiitti vaan kakara, nyt sä pakkokuuntelet tän kun mä olen sen sulle tehny! Ihana lapsoseni, tottakai äiti laulaa sen suomeks...

Tässäpä tämä tuotokseni. Arvostella saa, varsinkin kieli ja kielioppivirheistä, kirjoitusvirheistä puhumattakaan. Mutta tosiaan lapsen mieliksi kirjoitettu, joten niin kauan kun levytyssopimusta ei ole kirjoitettu, niin virheitä saa ollakin.

Sunshine fairy and Goblin

When the sun was going down, 
Her sisters left just a moment ago,
Sunshine fairy left behind.
Darkness comes to the forest slowly,
Sunshine fairy, wings so glory,
Making start to quickly fly away.
Then she saw a Goplin tiny, come to out his cave,
A moment ago he just be awake.
So, goblins can't be in outside when the day it isn't gone,
And then they be just alone.

They watch each other and admire,
Goblin feel in his chest some fire,
And he starting fall in love.
Say to "Hey, my eyes are burn,
but eyes away now I can't turn.
I have never seen as beautiful like you.
I can be a blind forever, it's not matter to me,
It's easy live in darkness you will see.
Come my cave and call it home, then I will show you way,

Kuva http://www.artpassions.net sivuilta.
Postikortti, jonka taustaa muutettu.

And 'Love you' every day I say."

Fairy say that "I am sorry,
If I don't fly light so hurry,
I don't see another day.
Honey, hear what I have say,
Darkness gets my breath away,
And I don't wish to die at least today."
Sunshine fairy left to light, but sometimes like tonight,
Goblin wonder silence in his mind:
Why one here is a child of light and other loves a night,
And that is how a life should be.

                                                                     ©Tippalilla

No semmonen se sitte oli.

Illalla hilpeänä kaljaa, aamulla...

Senhän jo valmiiksi tiesi mitä tuleman piti. Viikonloppu tiedossa ja appiukon (eli Ipanan papan) viiskymppiset tiedossa. Perjantaina äitini soitti, että Ipanan haku viivästyy ja minä päätin mennä auttelemaan paikkojen järjestelyssä, hakekoot Ipanan sieltä. Mentiin kaupan kautta, kun lahjatoiveena oli laatikko sandelssia. Minä paketoin laatikkoa kaunnisti lahjapaperiin siinä paketointipaikalla ja oltuani valmis kkatsoin, että mihis se Ipana hävis. Justhan se oli tässä. rupesin kuulemaan vaimeita huutoja: "Apuaa, apua!", ja samassa tajusin kattoa tavarasäilytyslokerosta. Paniikissa en heti saanut sitä ovea auki, vaan avain jäi käteen ja kun viimein sain luukun auki ja Ipana kömpi ulos, meinasi vieressä seisseet mummot saada slaagin. Kysyin aika tiukkaan sävyyn, että eikö he kuulleet, että Ipana huusi apua kun vieressä seisoivat ja ei heillekkään varmaan epäilystä jäänyt, että olisin tahallaan Ipanan sinne kauppareissun ajaksi tunkenut. Noh, en ees käyny vitsailee mitään lapsiparkista kun nappasin pennun mukaani ja noikka kohti juhlapaikkaa. Koko päivä muutenkin menny ihan käteen ja kiire ja plaaaaah. Juhlapaikalla tunnelma oli hjyvä ja ruvettiin valmistaa seuraavan päivän ruokia. Äiti haki Ipanan pari tuntia myöhässä ja kiukutteli kun en ollut alhaalla odottamassa (minä myöhästyin siis puli minuuttia), mutta en antanut senkään pilata iltaani, vaan jatkoimme sitten harjoituksia paikalliseen, missä vietimme kivaa iltaa. Pihalla oli vaunusnägäri, mitä jaksoimme hämmästellä koko illan ja otimme sitten ruokaakin, vaikka tulimmekin siihen tulokseen, että ristarin pekonilautanen on niin hyvä, että sen takia kannattaa ajaa lahteen ja haimme vielä sellaisiakin. Siideri saldo jäi yhteen, kun pubista oli mokomat loppu, hieman nyrpistellen tein valintaam lonkeron ja kaljan välillä ja ihmetyksekseni kalja maistu, vaikka harvemmin juon alkoholia ja sillonkin aivan muuta kun kaljaa. Aamulla vein yhden juhlien järjestäjän töihin ja nappasin samalla kaksi juhlien järjestäjää mukaan ja mentiin laittelee viimesiä paikkoja kuntoon. Sattin hyvät pippalot aikaseksi ja kaikki viihty. Mentiin koeajaa palju ja se oli ko avantoon hyppäis, mutta saatiin sekin sitte lämpimäks ja illalla minä sitten siivoilin paikkoja kun muut nuokku pöydissä ja perustelin, että jos aamulla sais nukkua sitten vaikka kymmenen minuuttia kauemmin, ennen kun pitää ruveta siivoomaan. Juu sainhan minä. Heräsin puhelimen soittoon puoli yksi ja kaikki oli jo siivottu. Pientä ja vähän isompaakin krapulan poikasta oli ilmassa ja toinen toistaan kalpeempia ja hiljasempia jengi oli. Kotiin lähdettiin ja lapskin kotiutu illan suussa. Kivaa oli ja ukko vanheni. Nehän ne tärkeimmät ♥