Synnytysstoori ja kooste raskausajasta

Varoitus! Synnytyksessä ei oo mitään kaunista, eikä tämä sovi heikkohermoisille!

Lähiömutsi jakoi oman synnytysstoorinsa, mikä sitten innoitti minuakin rustaamaan omani. Se ei tosin ole ehkä kaunista luettavaa, mutta koska olen todennut jo useeaan kertaan kirjoittamisen puhdistavaksi, niin ehkä pääsen vihdoin näitten asioiden yli ja voin jättää synnyttysstoorini sinne synnytyshuoneeseen ja jos tulevaisuudessa tulen raskaaksi, voin astella synnytyssaliin vailla pelkoa. Tosin eri sairaalassa.

Jokaisen synnytys on yksilöllinen, joten varmasti pahempia ja parempia kertomuksia on ja te, jotka vielä odotatte tulevaa takiaistanne, ei sitä kannata suotta pelätä. Se menee hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti, mutta ei se murehtimalla muutu miksikään. Nauttikaa vielä ajasta kun lapsi syö ja nukkuu ja kulkee mukana kätevästi ja hiljaa ja käytössä on kaksi kättä. Synnytys on pieni osa elämää, jonka jälkeen alkaa elämä pienen ihmeen kanssa.

Elikkä oman synnytysstoorini ympärille rakentuu kauhutarina, mihin sukeutuu sairaalan melkein tekemät virheet (minun mielestäni yhä lapseni tappoyritykset) ja henkilökuntavajaus ja todella ilkeä kätilö. Traumoja.

Asuttiin Iskän kanssa silloin Lammilla ja ei oltu kovin montaa kuukautta seurusteltu, kun silloinen anoppi rupesi puhumaan, että lapset pitää tehdä nuorina että jaksaa jne. No puhuttiin sitten Iskän kanssa, että jos nyt sitten ruvetaan yrittämään, niin jos nappaisi vuoden kahden päästä. (Olin joutunut tekemään edellisen miesystävän painostuksesta abortin vuotta aikasemmin ja minun ei ehkä koskaan pitänyt saada enää lapsia ja tämä olikin melkein se yksi viimeisistä nauloista yhteiseen arkkuumme). No meni peräti puolitoista viikkoa, kun kusitikku näytti epämääräistä "haamuviivaa". Tein testin, koska rintoja oli alkanut pistää ja nännit nöpöttää. Tein uuden testin kahden viikon päästä ja selkeä viivahan se siinä, huh, sinusta on tulossa äiti. Soitin neuvolaan ja kerroin, että nyt näyttää kusitikku viivaa ja tarttis saada neuvola-aika. En muista sanatarkkaan mitä siellä langan päässä sanottiin, mutta eivät ainakaan onnitelleet (niinkuin sillon edellellisellä kerralla toisella paikkakunnalla), vaan jotenki että oliks tää nyt toivottu raskaus. No minä sain neuvola-ajan ja siitä alkoi odotus. Olimme molemmat innoissamme.

Ensimmäinen kerta neuvolassa ja kukaan ei muistanut petrata minua, että siellä pitää sanoa ettei ole koskaan huumeita nähnytkään, tupakkaa ei maistanut ja alkoholia ei ikinä käytä ja raskaaksikin tuli pyhästä hengestä. Missään nimessä EI saa olla rehellinen, edes kaunistellen. Minä täytin sellaisen lapun jossa kysyttiin näitä. Alkoholia, noh, kerran kuussa, juu kyllä sitä litran puoltoista menee sillon kerralla ja juu kyllä tupakoin sellaset puoli askia päivässä. Siitä rapsahtikin sitten kunnon pojot ja sit kun vielä yritin hämmästyneenä selittää, että en kyllä tunne ketään joka ei pystyisi sitä litraa juomaan yhen illan aikana (eihän se ole helv... kökkö kuin 5 paukkua?!?!?! johan ne neuvolatädit juo ittekki virkistysiltoina varmasti tuplaten), niin eikös se kirjoittanu sinne, että että kaveripiiri kanssa alkkiksia (tiedän, koska tilasin kaikki minusta kirjoitetut paperit, tässä vaiheessa tosin en vielä tiennyt). Rehellisyys ei todellakaan maata peri ei. Noh, en ole koskaan ollut mikään lapsi-ihminen ennen Ipanaa. Minä en ollut se, kelle jätettiin lapset hoitoon, enkä koskaan ottanut vieraitten lapsia syliin, sain migreenin kaupassa jos joku lapsi kilju ja en vuodattanut kyyneliä, jos elokuvissa lapsille kävi köpelösti. (jos koira jäi auton alle niin  sitävastoin vuosin kuin niagaran putous). Nyt kaikki on muuttunut. Otan mielelläni lapsia hoitoon, nuuskutan vauvoja, hypistelen lastenvaatteita ja saan unettomia öitä jos vauvoille käy huonosti niinkuin yhessä CSI:n jaksossa ja Itken monta päivää, jos luen lehdestä Eerikan kaltaisia tapauksia. Kärsivällisyyteeni on uskomattomissa lukemissa itkun suhteen, koska Ipanalla on niin mahdottoman kova ääni, että kun joskus joku vauvaa itkee, en heti ota sitä edes tosissani, kun olen tottunut, että Ipanan itku kuului meiltä sisältä parkkipaikan toiseen päähän asti. Mutta tätä kaikkea en tiennyt kun odotin Ipanaa, vaan olin hirveän huolissani, että mitä jos en rakastakaan sitä ja mitä jos en kestäkään sen itkua ja mitä jos en osaakaan hoitaaa sitä jne. Neuvola lohdutteli, että kyllä sä rakastat ja kyllä sä kestät ja blaa blaa blaa hormonit pitää kyllä huolen. (Tosi asiassa hän sitten käytti kaikkea raskausajalla sanomaani yrittäen saada minut tuntemaan itseni huonoksi äidiksi Ipanan synnyttyä. "Kun sä olet näin sanonu..").
Ensimmäinen ultra arvioidulla viikolla 10. tapahtui Hämenlinnassa sairaalassa, jossa tulisin synnyttämään. Päksi olisi ollut tutumpi, mutta Lammilaisina kuulutiin Kanta-Hämeen piiriin ja päksiin meno ei kuulemma ollut mahdollista. Virhe nro. 1 oli tapahtumassa. Mentiin anopin kanssa ekaan ultraan, koska Iskä oli töissä. Jouduttiin odottamaan kauan ja mua pissatti hurjasti. Mentiin ultraan ja hetken tutkittuaan hoitaja sanoi, ettei siellä mitään oo. Tuulimuna vain. minä sitten jankkasin ja jankkasin sille, että eikö muka oo, ihan varmasti on kun tunnistan kaikki oireetkin ja kato nyt vielä ja sitten lievästi kyllästyneenä hoitaja sano, että mee nyt sitte vielä tohon lääkärille. Lääkäri sitte ultras uudestaan ja sano, että kyllä siellä jotain voi olla, että tule kahen viikon pääst uudestaan. Anoppi kiitteli, että hyvä kun olet niin jääräpäinen. Kahden viikon päästä siellä näkyi sitten selvästi nallekarkin näköinen tyyppi ja viikkoa oli sillon 6+2. Eli ne olis leikannu Ipanan tuulimunana ja tuskin ikinä kertoneet, että oli siellä sittenkin vauva. Sori.

Rv 6+2
Pää, käsi, jalka ja ruskuaispussi

Alkuraskaus meni hyvin. Kaksi kertaa meinasi taju lähteä ja minulla oli niin hirveä himo keittoihin, että näin niistä päiväunia. Lisäksi koko raskauden ajan minulla oli semmoinen omenan hajuinen huuhteluaine, mitä joka päivä useaan kertaan päivässä oli pakko "impata" eli haistella suoraan siitä purkista. Noh, syöväthän ne jotkut laastiakin perunakellarista..
Pääsiäinen kun lähestyi ja aloin olla viimeisellä kolmanneksella, mahani oli VALTAVA. Kysyin moneen kertaan, että eihän sieltä tule viis kilosta jöötiä ja aloin olemaan turvoksissa ja verenpainekin heitteli. koska pyhät oli tulossa, sain neuvolasta verenpainemittarin ja käskyn mittailla muutaman kerran päivässä ja seurailla virtsaa raskausmyrkytyksen varalta. Noh, ei tullut raskausmyrkytystä ja loppuaika oli suht helppo. Kissat käyttivät mun mahaa makuualustana ja Ipana potki niitä sitten alas.

Rv 41+1

Käytiin Iskän kanssa synnytysvalmennuksessa, missä näytettiin video, missä tuli sininen ja yltäpäältä kinan peitossa oleva verinen vauva ulos ja mun mielipiteeni oli, että synnytyksessä ei ole kyllä mitään kaunista. Esittelivat meille huoneita ja kivunlievityksiä ja kertoivat käytännöistä, kuten synnytyssalissa on aina oltava vähintään kaksi hoitajaa tai hoitaja ja lääkäri ponnistusvaiheessa. Hyvillä mielin jäätiin odottamaan tulevaa koitosta.
Minulla ei ollut koko raskausaikana supistuksia ja laskettuaika kun oli ja meni, olin kovin huolissani, koska mahani oli varsin valtava ja lapsella ei tuntunut olevan mikään kiire ulos, minähän en mitään viis kilosta ulos pusertaisi. "Ei sinne vielä kukaan ole jäänyt"-mantra rupes tuleen tutuks joka taholta ja panikoituani tarpeeksi, neuvola varas yliaikaistarkastuksen mulle siihen kun olis yhdeksän päivää yli.

Kun rv oli 41+1, eli tuon yllä olevan kuvan otto päivän iltana, mentiin nukkumaan Iskän kanssa, niin en pystynytkään nukkumaan. Aina n. kymmenen minuutin välein tuntuu vaikealta ja vaimeaa kipua ja aina kun käänsin kylkeä, lusikallinen nestettä tuli housuun. Ilmisesti olin kai vaikeroinut, koska Iskä sanoi ettei pystynyt nukkumaan, koska kuulostin kärsivältä eläimeltä. Mietittiin mitä kuuluu tehdä, joten soitin sairaalaan. "Mulla on ehkä supistuksia, tai en mä tiedä, mutta lapsivettäkin ehkä tulee." No ne sano, että lähtekää ajelee tännepäin, mutta mitään kiirettä ei ole. Mä hyvästelin kissat ja nappasin valmiiks pakatun hoitolaukun ja lähdettiin ajelee sairaalaan. Siellä pisti mut supistuskäyrään ja supistuksiahan ne. Siellä ne jo olivat vähän voimakkaampia ja tulivat säännöllisesti kymmenen minuutin välein. Koska meillä oli aamulla joka tapauksessa aika yliaikaislekurille, päättivät että saan jäädä yöksi. Kun mainitsin hoitajalle, että ne lapsivedet on vuotanu tässä jo jonkin aikaa, käski hän mennä pissaa purkkiin. Siellä sitte menin pöntölle ja purkki hulmahti täyteen vaikken ees pissannu. (Näin jälkikäteen uskon että se oli se limatulppa mikä meni, mutta silloin en tiennyt moisista tuon taivaallista.) Sanoin tästä hoitajalle ja se teki jonku pikatestin ja tokas tosi epäystävälliseen sävyyn, että ei siinä mitään lapsivettä ole. Minä sitte en ymmärtäny miks se oli niin vihamielinen ja totesin vaan että aijaa. Aamulla lääkäri sitten tuli tutkimaan ja oisinko sitten ollut joitain senttejä auki ja sanoin sillekkin sitten, että jotain sieltä housuun tuli illalla ja sinne purkkiinkin, että se oli jotain miltä mä kuvittelisin lapsiveden menojen tuntuvan. Sitten se katto sinne ja sano, että kyllä siellä kalvossa on reikä ja minä tietysti olin heti vuosisadan mitäsminäsanoin-asenteella. Lääkäri puhkas kalvon ja sitte losahti. Sitte mä vietinkin päivän sairaalassa. Illalla supistukset paheni entisestään ja yöllä ne oli jo tosi voimakkaat. Että saisin nukutuksi, sain yöksi lääkettä, mikä vaikutti 2h ja sitä sai vaan 4h välein. Aamulla kuudelta kun oli kymmenen päivää yli lasketun ja minä olin kai tarpeeksi auki, pistettiin käynnistystippaan, joka voimistaa supistuksia. Soitin Iskän paikalle ja käytiin aamukahvilla ja sitten kokeilin kivunlievityksenä allasta, mutta siitä ei ollut yhtään mitään hyötyä. Se oli kiireinen päivä, hoitajat vaihtuivat parin tunnin välein ja keneenkää ei kerinny kiintymään. Kun sitä tippaa aseteltiin niin hoitaja sanoi, että piippaa nappia kun kivut on sietämättömiä, niin kaikki on valmiina niin lääkäri tulee antamaan epiduraalin. Ok. Supistukset voimistui ja minä purin hammasta. Kun kivut menivät täysin yli sietorajan, piippasin viimein nappia. Hoitaja tuli sanomaan, että voi ei, ei se lääkäri nyt vielä kerkiäkään, ota tästä ilokaasua. Minä hengittelin sitä sitten ja tarjosin Iskällekin "ota säkin tätä ilokaasua" Iskä sano ettei hän halua ja minä "OTA SITÄ HEMMETIN ILOKAASUA NYT!" ja Iskä kuuliaisesti maistoi vähän. Eihän se mitään kipuja vie ja kohta piippasin uudestaan ja hoitaja juu ei, ei se lääkäri kuules vieläkään kerkeä ja laittaa ilokaasua vaan enemmän ja enemmän, kunnes mun oli pakko lopettaa sen hengittäminen, että saan happea. Sitten piippasin taas ja taas ja taas ja puolen tunnin päästä tulee hoitaja, joka sanoo ettei se lääkäri nyt vieläkään kerkeä mutta oho, laitetaanpas tota supistustippaa pienemmälle, eihän sua tarvitse rääkätä. No viimein tunnin pästä ensimmäisestä piippaamisestani epiduraalilääkäri tulee, mutta koska olin jo niin hysteerinen ja supistukset sattuivat ja epiduraali sattui ja ilokaasusta ei saanut happea, tappelin niin kovasti vastaan, että vaikka kaksi hoitajaa piti minua paikallaan kun kiljuin, että sattuu, niin silti se lääkäri tuikkas sen epiduraalin kymmenen kertaa selkään. Mul oli kymmenen reikää jonossa siellä. Olin papereitten mukaan jossain vaiheessa saanut kai jonkun spinaalipuudutuksenkin, enkä loppujen lopuks tiiä mikä sitten autto, mutta lopetin riehumisen kun kivut lakkas kun seinään ja sain sitten nukuttua tunnin kunnes alkoi H-hetki, jota myös ponnistusvaiheeksi kutsutaan. Ponnistusvaiheeseen minulle siunaantui se sama kätilö, joka ei ottanut lapsivesiasiaani todesta. Muistin kun anoppi kertoi synnytyksen olevan kun vääntäisi ison kakan. Heräsin siihen kun elimistöni kertoi että nyt pitäisi ponnistaa ja kun supistus tuli, niin minähän ponnistin. Kaikin voimin. Tosin voimia ei paljon ollut tunnintakaisesta taistelusta jäljellä. Tunsin kuinka jotain tuli ulos ja sain synnytettyä maailmaan terveennäköisen läjän ruskeaa kakkaa. (Oli muuten lohduttavaa lukea täältä, että se on ihan normaalia) Noh, eikun uudestaan joka supistuksella ponnistus. Tunsin kuinka lapsi liikkui, mutta kun ei ollut voimia ponnistaa loppuun asti, niin se imeytyi takaisin, mikä sattui ihan julmetusti ja minä itkin ja kätilö oli koko ajan tosi ylimielinen. "niin ne kaikki äidit sanoo ettei jaksa, mutta ei se sieltä millään muulla tuu" Kaikki äidit ei oo kökkö sentään saanu kymmentä epiduraalipiikkiä selkäänsä. Muutenkin tukemisen ja kannustamisen sijasta hän sai oloni tuntumaan paskaksi ja huonoksi vaikka kökkö sentään kaikkeni yritin ja joka supistuksella kuuliaisesti työnsin. Ja mitä se samperin akka sitten tekee? (muistelkaa synnytysvalmennusta, koska tässä tulee virhe nro. 2) Kun mä oon puoli tuntia ponnistanu niin se tokasee mulle, että "mä haen nyt sen lääkärin tänne niin se sanoo sulle ihan samat asiat". Vittu se ämmä jätti mut sinne Iskän kanssa kaksistaan ja minä runkkaan sitä nappia hengenhädässä ja ponnistan aina kun supistus tulee ja huusin iskälle et "hae se hoitaja heti tänne!" ja Iskä "Oleksä piipannu sitä nappia?" ja minä "JOOJOO HAE SE VITUN HUORA TÄNNE TÄÄ LAPSI TULEE NYT!" Ja sitten vietiin Iskää. No hoitaja tulee kahvihuoneesta lääkäri  mukanaan ja kaikki mitä se saa sanottua on että "No sähän oot hyvin saanu ponnistettua sitä ulos." Ne tarttuu mua jaloista, mä ponnistan pari kertaa ja pää on pihalla. Iskänkö olis pitäny se lapsi auttaa maailmaan ja mun järsiä napanuora poikki niinko kissat? Näin hämeenlinnassa. Sittenku Iskä kerto niistä epiduraaleista ja mun aamusta, niin se hoitaja totes että "Ai, tää olikin sitten vähän vaikeempi synnytys". No shit Sherlock?! ei anteekspyyntöä ei mitään. Sit ne ei meinannu päästää meitä sieltä kotiin kun olin maailman kamalin äiti kun halusin nukkua kaks ekaa yötä vauva vauvalassa ja kerätä voimia, että jaksaa kotona. Sitte kun otin ekaks yöks Ipanan vieree ja syötin sen yhdeksältä ja heräsin sitte kuudelta aamulla ja piippasin hoitajaa et onks mun lapses jotain vikaa, että kuinka usein sen pitäs syyä niin hirvee huuto, että sun pitää laittaa kello soimaan et herätät sen syömään. Ihan kun mä olisin tahallaan laiminlyöny vauvan syöttämisen. Mistä mä olisin kökkö sentään voinu tietää ettei ne sinappikoneet herää huutamaan automaattisesti kahen tunnin välein jos niillä on nälkä.

rv 41+3
3260g
52cm

Toivon, että joskus saan vielä kokea myönteisen synnytyksen, koska sen pitäisi olla maailman onnellisin hetki ja minulla jäi lähinnä vain paha maku suuhun ja syyllisyys kun taivaat ei heti auennu ja en tuntenut heti, että tuossa on elämäni valo ja maailman tärkein ihminen. Sen jälkeen neuvolassa joka toinen kerta Ipana on ollut liian kevyt, jouduin lopettaa imettämisenkin kuukauteen, kun maitoni ei kuulemma ollut tarpeeksi rasvaista. Ja joka toisella kertaa Ipana on liian painava ja pienenä opitut syömätavat kantavat aikuisenakin ja lässyn lässyn. Jos teit päinvastoin kun neuvola ohjasi, et ollut vastaanottavainen, jos teit juuri niinkun hän neuvoi, toimit vain mekaanisesti neuvolan ohjeiden mukaan WTF? Olen kuullut huhuja tukevista ja kannustavista neuvolantädeistä. Sellainen olisi kiva saada. Meidän nykyinen neuvolalääkäri täällä Lahdessa on tosi ymmärtäväinen ja ihana, mutta neuvolan kanssa tulee aina kädenvääntöä, kun hän ei ymmärrä Ipanan sairautta. Onneksi päksissä on maailman ihanimmat lääkärit meillä ja neuvolassakaan ei tarvitse enää käydä kuin kerran vuodessa.

Pakosti sitä miettii, että kun nykyään on ilmenny näitä valelääkäreitä ja -hoitajia, niin voisiko olla tällaisesta kyse, vaiko jostain henkilökohtaisesta. Naamaraja? Tuskin sentään. Se ei varmasti koskaan tule selviämään, mutta toivon, etteivät muut joudu kokemaan vastaavaa. Ehkä nyt, kun olen saanut tämän kaiken ulos, voin vihdoin jättää sen taakseni.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, millaisia synnysstooreja muilla on? Minä en saanut kuin 2 tai 3 tikkiä ja ummetuskin hoitui sairaalassa jollain ihme luumusoseella. Imetys ei meinannut ottaa toimiakseen, koska Ipanan väärä ja erityisen napakka imuote sai tissinpäät vuotamaan verta ja rintakumi ei kelvannut, mutta kotona rupesi sujumaan ja se oli ihanaa.