lauantai 18. lokakuuta 2014

Pitikin sattua

Ensi viikko on syysloma. Ipana pääsi eskarista jo kahdeltatoista ja olimme sopinut menevämme kylään ystävälleni Porvooseen, koska emme olleet nähneet häntä (liian) pitkään aikaan ja hän kaipasi piristystä. Matka meni joutuisasti ja pääsimme Porvooseen. Siellä söimme välipalaa ja joimme kahvit, pelasimme yhden erän yatzya nyt kun Ipanakin on oppinut pelin salat ja päätimme Ipanan yllätykseksi lähteä muumipuistoon. Se olikin oikein iloinen yllätys ja kaikki muumivempeleet veivät Ipanan mukanaan. Saipa hän kehuja kauniista lauluäänestäänkin. Olimme juuri kiivenneet muumitalon ylävintille verkkoa pitkin ja leikimme prinsessoja pulassa, kunnes pelastussuunnitelman keksittyämme minä kiipesin edellä alas ja käännyin katsomaan ystävääni. Pari sekunttia myöhemmin käännyin katsomaan miten Ipana pärjää ja se makasi maassa ja alkoi kirkua. Minä kiirehdin Ipanan luo joka kirkui kun syötävä ja yritin selvittää mihin sattuu. Jalat toimivat, huh. Menimme penkille istumaan ja Ipana sai sanottua että käsi, joka riippui velttona oli kipeä ja naamaan sattui. Siihen tuli äiti, joka sanoi nähneensä, ettei Ipana lyönyt päätään. Lähdimme kulkemaan hitaasti autolle ja lähdimme sairaalaan. Ipana kirkui koko matkan ja itki ja aloin mennä paniikkiin.
Ensimmäisellä kerralla alas tultiin oikein mallikkaasti kun Ipana kiipesi ystäväni kanssa

Sairaalan pihassa Ipana nosti kättään ja aattelin mielessäni ettei se ainakaan sijoiltaan ole. Onneksi oli edellisenä päivänä käyty reumakontrollissa, niin oli painot ja pituudet tarkkaan selvillä. Hoitaja tulikin melko nopeasti kuultuaan Ipanan huudot ja nopean tilanneselvityksen jälkeen toi kipulääkettä ja ohjasi eteenpäin. Jouduimme odottamaan ilmoittautumista jonkun aikaa, koska sisällä oli joitan ihmisiä ja ystäväni kerkesi käydä viemässä koiran kotiinsa ja tulla takaisin. Ipana itki koko ajan. Minä olin shokissa, mutta pystyin toimimaan ja ajatteleemaan. Päästiin ilmoittautumishuoneeseen ja ystäväni ja pari hoitajaa yrittivät kuoria Ipanaa vaatteista samalla kun minulta kysyttiin esititetoja. Sitä on vaikeaa kuvailla, kun on hätä, paniikki, sympatia päällä ja yrittää keskittyä siihen mitä toinen sanoo kun oma lapsi kirkuu vieressä, etkä voi tehdä mitään, mikä poistaisi pieneltä kivun. Lisäksi kello oli jotain viiden pintaan, enkä ollut syöny aamu puol yhdeksän jälkeen mitään. Pyörtyminen ei ollut kaukana. Saimme jollain suostuttelulla Ipanalta ulkotakin ja hanskat pois ja siinä vaiheessa alkoi olla aika selvää, että ranne on murtunut. Pääsimme huonosti suomea puhuvan lääkärin luo melko nopeasti ja kun käden asento selvisi, otti ystäväni minusta kiinni, mutta pysyin kasassa. saatiin heti lähete röntgeniin ja päästiinkin sinne heti. Ystäväni meni Ipanan kanssa sisään, hän on  hoitoavustaja ammatiltaan. Minä kuuntelin ulkopuolella Ipanan huutoja ja itkua ja nieleskelin kyyneliä. Aina hetkittäin löysin voimaa kerätä taas itseni, että pystyin toimimaan Ipanan takia ja Ipanan edessä jopa hymyilemään ja sanomaan rohkaisevia sanoja. Katselimme yhteistuumin röntgenkuvia ja molemmat ranneluut olivat murtuneet pahasti. Käsi lastotettiin kantositeeseen ja koska oli selvää, että nukutuksessa pitää tehdä, matkan olisi jatkuttava joko Helsinkiin tai Lahteen. Sanoin, että olemme kotoisin Lahdesta, joten sinne siis ja he jäivät selvittämään miten lähettää röntgenkuvat Lahteen, kun me lähdimme ajamaan sinne. Hoitaja jopa sanoi, että hän vaikka ihan itse aja Hesan kautta viemään paperit jos tarve vaatii, mutta onneksi ei siihen tarvinnut mennä. Pika stoppi ystäväni kodilla, kun hän ruokki ja pissatti koiran ja matka jatkui kohti päksiä. Saavuimme päksiin ja siellä meitä jo odotettiinkin. Siellä kysyttiin vaikka ja mitä ja se porvoolainen lääkärikin oli kirjoittanut esitietolomakkeeseen mitä sattuu ja otettiin kokeita ja odotettiin vähän lisää ja viimein kirurgi tuli sanomaan, että kyllä se on niin paha, ettei pelkkä kipsi riitä, että pitää myös laittaa piikit. Ihana mieheni oli lähtenyt jo aikaisemmin savonlinnasta meidän tueksi ja juuri kun Ipana oli saanut esilääkkeen, hän toi meille tavaroita kotoa yöksijäämistä varten. Minua harmitti, kun en saanut mennä nukutukseen mukaan, enkä kuulemma heräämöönkään saanut mennä, siinä ovella piti heipat vain sanoa. Kun Ipana oli viety, ystäväni, joka oli ollut korvaamaton apu ja tuki otti minun autoni ja lähti koiran kaveriksi kotiinsa porvooseen ja minä ja mieheni raahustimme leppäkerttuosastolle odottelemaan uutisia Ipanasta. Kello oli jotain varttia vaille yksitoista. Otin akuutin aulasta kahvin ja salaatin automaatista. Osastolla meitä jo odotettiinkin ja huone oli valmiina. Puoli yhden aikaan meille tultiin ilmoittamaan, että leikkaus oli mennyt hyvin ja Ipana oli heräämössä. Varttia vaille kaksi Ipana tuli heräämöstä tokkuraisena. Pienen suostuttelun jälkeen saatiin tyttö juomaankin. Mieheni teki lähtöä kotiin ja me käytiin nukkumaan. Ei tarvinnut kauaa laulaa kun Ipana nukahti. Väsymyksestä ja nälästä ja pitkästä, vaikeasta päivästä huolimatta minulla olikin toinen juttu. Ajattelin, ettei tarvitse sammuttaa kun valot, niin nukahdan saman tien, mutta liskojen yö vasta alkoi. Vietin oikein helvetillisen hedelmällisen tunnin itkien, koska silmät auki syytin itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla ja jos pistin silmät kiinni, näin nonstoppina eri kuvakulmista kuinka Ipana iskeytyy maahan. Yöhoitaja tuli huoneeseen ja juteltuani hänen kanssaan, rauhotuin ja sain jopa unen päästä kiinni, mutta heräsin joka kerta kun hoitaja kävi herättelemässä Ipanaa juomaan. Lisäksi hetekka oli kaikin tavoin kamala, epämukava ja muhkurainen. Aamulla heräsin väsyneenä ja aikaisin. Käytiin Ipanan aamupalan jälkeen kontrolliröntgenissä ja katseltiin hetki elokuvaa. Sitten kirurgi tuli haastattelemaan ja kertomaan leikkauksesta ja jatkosta. Sitten tuli toinen ystäväni poikansa kanssa vierailulle ja se piristi kovasti Ipanaa, joka oli koko aamun ollu vähän depiksessä ja Ipaan suostui tekemään jopa sormijumppaa. Mieheni tuli ja toi kotiinlähtövaatteita ja siinä käytyämme kotiohjeet yms. läpi, Ipanan syötyä lounaan ja valmistuauduttuamme käyntiin kanttiinin kautta, koska minä en ollut vielä syönyt mitään. Lähdimme sieltä ja Ipana nukahti autoon. Teimme maisemakierrosta, että Ipana sai nukkua ja kävimme kaupassa ja tulimme kotiin. Ihana olla kotona. Ystäväni ja poikansa signeerasivat Ipanan kipsin jo siellä, me raapustimme omat terveisemme kotona. Tästä alkaa viisiviikkoinen elo kipsikätisen kuusvuotiaan kanssa. Uintiharrastus keskeytyy nyt toistaiseksi. Hyvällä tuurilla kipsi poistetaan ennen Ipanan tanssiesitystä, mutta eskariin voi loman jälkeen mennä. Nyt alkaa sormijumpatkin jo sujua ja Ipana innostui kun sai turvonneet sormensa suoriksi. Äiti tuuletti mukana ja. Ipana on niin urhean reipas, että kaikkien meidän pitäisi ottaa mallia hänestä. Jos minun pitäisi valita maailmassa joku, jota ihailen eniten, olisi se Ipana. Hän on kaunis, luottavainen, loistava esiintyjä, avoin, reilu, rohkea, reipas ja taitava. Maailman paras tyttö.
Kotiin lähdössä reipas tyttö

2 kommenttia:

  1. Hui, kamala kokemus, sekä Ipanalle että äidille. :o Onneksi kuitenkin Ipana oli urheana ja kaikki sujui loppujen lopuksi hyvin. :) Pikaista paranemista Ipanalle ja ei-traumaattisia muistoja äidille. :)

    VastaaPoista
  2. Juu tuon urheampaa lasta saa hakea. Oli siinä hoitohenkilökuntakin ihmeissään. Nyt jo sujuu kipsin kanssa könkkäämii ko vanhalta tekijältä ja osaa jo itte laittaa ja ottaa pois kantoliinat. Suurin huolenaihe on et mahtuuko kaikkien nimi kipsiin. Pitää kuulemma kirjoittaa pienellä :)

    VastaaPoista

Kiva kun kävit, rustaa jotaki!