Kokeillaan tätä sosiaalisen median voimaa

Näitä tuntuu nykyään riittävän ja ihan joka lähtöön. Eihän facebookissa juuri muuta enää tulekaan. Ymmärrän kyllä, että facebookin kautta tavoitat tuntemattomia silmäpareja ja tieto leviää huikeeta vauhtia ja aina joku näkee jossain jotakin. Voin myös tuntea ilmoittajan hädän ja avuttomuuden. Se on ärsyttävää, ettei ilmoitusta vedetä pois netistä, kun asia tai henkilö on löytynyt. Sympatiat menee edelleen lapsien puolelle, jos heiltä on varastettu jotain, mutta kyynistä ihmistä kyllästyttää. Haluaisin jakaa kaikille myötätuntoa ja tunnen itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi, kun päätän tietoisesti olla käyttämättä aikajanatilaani ja jakamatta kuvaa siitä, tästä ja tosta kadonneesta henkilöstä ja kolmesta eri varastetusta polkupyörästä ja yhdestä hukassa olevasta repusta, mutta mä pääsen yli siitä. Onneksi muut ovat parempia ihmisiä ja jakavat kaiken uskollisesti, niin homma toimii. Apua pyytävät ja apua saavat.
Olen miettinyt myös itse tätä sosiaalisen median voimaa. Mihin asti se ulottuu? Löysihän se sormuskin omistajansa. Jos päättäisin kokeilla sosiaalisen median voimaa, olisi kohteena yksi lukuisista traumaattisista tilanteista elämäni varrelta, aika kaukaa lapsuudesta, mutta silti kristallin kirkkaana mielessäni. Julkaisuni olisi kai jotakuinkin tällainen:

"Nyt kokeillaan tätä sosiaalisen median voimaa! Tapauksesta on arviolta n. 20 vuotta. Tarkkaa vuosilukua en tiedä, mutta päivä oli vappupäivä. Olin iskän kanssa nääs espan puistossa vapputorilla. Minulla oli sellainen pehmokoira, jonka nimi oli mielikuvituksellisesti Koira. Se oli minulla kaikkialla ja aina mukana. Koira myös jäi aina kaikkialle, koska olin huithapeli, enkä osannut pitää huolta tavaroistani (Enkä osaa vieläkään, eikä osaa Ipanakaan. Miksi juuri sen piirteen piti periytyä minulta? Krääh!). Milloin sitä haettiin uimahallista, milloin elokuvateatterista yms. koska se oli rakas ja itku tuli kotona. Noh, oli kaunis vappupäivä ja aurinko paistoi ja olin juuri saanut kauan hinkumani mustan kissailmapallon, mikä oli hienointa, mitä olin ikinä nähnyt. Ja innoissani siitä pallosta, se koira jäi puiston penkille. Nyt,rakkaan sosiaalisen median käyttäjät. Jos joku löysi espan puistonpenkiltä parikyt vuotta sitten ruskeamustavalkoisen n. 20 cm korkean pehmohauvan, jolla suu auki ja tosi rakastetun näköinen, olisi kiva saada tietää sen liikkeistä, tai ehkäpä vielä syleillä rakasta Koiraa. Tekisitte pienen tytön sisälläni onnelliseksi ja korjaisitte yhden arven sisimmästäni."

Kun muistelen tuota päivää ja näen pienen itseni nousemassa siitä penkiltä innoissaan hienosta pallosta ja näen hidastettuna, miten Koira jää siihen, yritän yhä huutaa itselleni, että "Ei! Älä jätä sitä!", mutta siitä ei tietenkään ole mitään hyötyä. 

Sen jälkeen unileluja on ollut monia, mutta mikään ei voinut korvata Koiraa, eikä mikään täyttänyt sitä tyhjiötä, minkä Koira jätti. Lelut vaihtui tiuhaan ja kun uutuudenviehätys loppui, ne sai jäädä. Oli monessa koossa koiraa, kissaa, hyljettä, mihin nyt milloinkin kaupassa palavasti rakastuin, mutta mikään ei tuonut Koiraa takaisin. Nyt minulla on lammas, jonka nimi on mielikuvituksellisesti Lammas. Lammas ei ole Koira, eikä Koiran korvike. Lammas on ollut minulla yhdeksän vuotta, eli yhtä kauan kun toinen kissani. Kissani nukkuu aina vieressäni, mutta kun olen poissa kotoa yötä, sitä paikkaa täyttää Lammas. Lampaan tehtäviin kuuluu koti-ikävän ja eroahdistuksen lievittämisen lisäksi myös lievittää pelkoa, esim. hammaslääkärissä ja surua, jos on paha mieli. Lammas on myös rakastetun näköinen. 

Hei, olen Elina 27 vee ja nukun pehmolelun kanssa, enkä häpeä myöntää sitä.

Olen ottanut Ipanan kohdalla huomioon perimän ja hänellä onkin tosi rakas valkoinen kissapehmolelu, Minni. Minni on kerran kadonnut ja kerran koira repinyt riekaleiksi ja muuten vaan aina hukassa. Mutta, meilläpä onkin kaksi Minniä. Ja ostan kaikki tulevaisuuden Minnit, mitä kirppareilta ikinä vaan löydän.